Tänään on kulunut kuukausi siitä kun saavuin tänne. Ja vieläkin joka päivä nään jotain uutta ja ihanaa joka saa mut hymyilemään. Vaihtarivuosi ei kuitenkaan oo pelkkää hymyilyä ja ilonkyyneleitä, vaan joukkoon kuuluu myös ihan oikeita kyyneleitä. Mun ja Uuden-Seelannin ekan "kuukausipäivän" kunniaks päätin tehä tänään vähän enemmän tunnepitosen postauksen.
Mä oon vaihtariks tosi onnekas, koska mulla synkkaa mun perheen kanssa superhyvin, koulun tai kavereiden suhteen ei ole ongelmia ja oon muutenkin tyytyväinen siihen että asun just Waiukussa. Luin mun päiväkirjan ekojen päivien kirjotuksia ja päällimmäinen idea niissä oli jetlaggi ja väsymys. Enkun puhuminen ja aikaero väsytti mua tosipaljon, mutta nyt oon tottunut jo siihen että kun kaikki suomalaiset nukkuu, mä oon hereillä ja päinvastoin:D Enkun puhuminenkin alkaa sujua ja muuttuu kokoajan helpommaks.
Täällä pienet asiat voi tuntua tosi suurilta, niin positiivisessa kuin negatiivisessa merkityksessä. En oo ihminen joka itkee helposti, en itkenyt kertaakaan kun lähdin tänne. Kuitenkin, kun liikkatunnilla Ned vahingossa heitti mailan mua päin, ja opettaja kysy multa että onko kaikki hyvin, aloin mulle itellekkin yllätyksenä itkeä. Vaihtarina täytyy oppia, ettei aina itsekään osaa selittää tai ymmärtää omia tunteitaan. Kai tää on sit sitä kasvamista.
Toivottavasti tykkäsitte tällasesta vähän erilaisesta postauksesta, enskerralla kerron mun tänpäiväsestä matkasta business studies ryhmän kanssa ja kerron miten selviydyin viikonlopusta mun hostperheen hollantilaisten sukulaisten kanssa :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti